Niin minä päätin. Viimeinen imetys olisi tänä iltana. Sydän itkee verta pelkästä ajatuksestakin, että tällä erää olisi tissittelyt ohi.
Järki sanoo, että tämä olisi meidän tilanteessa se oikea ratkaisu; näin saisin Lennin oireettomaksi ja kiinteiden alkaessa tietäisin tasan tarkkaan mistä oireilu johtuu. Oma ruokailuni helpottuisi huomattavasti, kun ei enää tarvitsisi syynätä jokaista makkarapakettia ja mehupurkkia tuotesisällön osalta. Pääsisin syömään taas maustettua ruokaa, ruisleipää, erilaisia kasviksia...
Niin, järki. Mutta tunteet, ne riuhtovat ihan eri suuntaan. Ne ihanat hellät ja lämpöiset hetket, kun pienokainen tuhisee untaan maitoa nautiskellen. Tai irrottaa otteensa tissistä valkoinen helmi suupielessä ja hymyilee hampaatonta hymyä. Helpot ruokailut kaupungilla. Läheisyyden ja tarpeellisuuden tunne. Symbioosi.
Tuntuu kuin henkistä napanuoraa minun ja vauvani välillä katkottaisi ruosteisilla puutarhasaksilla väkisin poikki. Kyllähän tämä jossain vaiheessa on joka tapauksessa edessä, mutta miksi nyt? Jaksaisinko vielä vähän? Entä jos sinnittelen vielä viikon, kuukauden? Onko lopetus pakko tehdä juuri tänään? Olen vatvonut lopetuskysymystä jo useamman viikon. Miettinyt, pohtinut, punninnut hyviä ja huonoja puolia. Vaakakupissa painaa kuitenkin oma jaksaminen niin paljon enemmän, että järjen ääni taitaa voittaa.
Tekee niin pahaa, että oksettaa.
Elämäntilanteet sanelevat ratkaisut. Nyt vain kävi näin :(
VastaaPoistaTärkeintä tässä on kuitenkin äidin ja lapsen hyvinvointi, joten eiköhän tässä tilanteessa molemmat toteudu, kun lapsi pääsee oireettomaksi ja äitikin saa syödä vapaammin ja jaksaa paremmin kun ei tarvitse kaikkea energiaa käyttää oireiden aiheuttajien metsästykseen omasta ruokavaliosta.
Luopumisen tuska on tietysti kova, mutta voihan läheisyyttä tarjota niin monella tapaa. Imetys on vain yksi niistä.